Postin on kuljettava – viestinviejien velvoitteet
Kirjeiden ja viestien kuljettajilla on ollut velvoitteita aina 1500-luvulta lähtien Postin yleispalveluvelvoitteeseen asti. Suomen postilaitos eli yleinen posti perustettiin vuonna 1638 postitalojärjestelmän varaan. Sitä ennen viestinvälitys mahdollistettiin muun muassa kuninkaiden käskyillä. Kirjeet ja muut tärkeät tiedonannot kulkivat ennen yleisen postin perustamista erilaisten kuriireiden ja satunnaisten matkamiesten mukana. Heidän välietappeinaan käyttämänsä kestikievarit toimivat esikuvana postitalojärjestelmälle.
Kyytilaitos ennen postilaitosta
Keskiajalla matkanteko oli hidasta, ja matkan varrella tarvittiin yösijaa ja ruokaa viestejä mukanaan kuljettavalle matkamiehelle ja hevoselle. Tietyt talot määrättiin kestitsemään korkea-arvoisia matkamiehiä, mutta kyytiä ja kestitystä saatettiin vaatia keneltä talonpojalta tahansa.
Kuningas Mauno Ladonlukko määräsi vuonna 1279, että talonpojilta sai vaatia kyyditystä ainoastaan kuningas seurueineen tai kuninkaan lupakirjan saanut matkustaja. Keskeinen osa kruunun virkamiesten vaatimista kyydeistä oli kuninkaan kirjeenkuljettajien vaatimia.
Vuonna 1561 määrättiin, että kaikille matkustavaisille oli annettava kyyti maksua vastaan. Majataloja ei tähän suoranaisesti velvoitettu, mutta määräyksen seurauksena syntyi kestikievareita, joiden tehtävä oli valvoa kyytitalonpoikia.
Kuriirikirje vuodelta 1599. Postimuseon kokoelmat.
Lukkariposti
Kirjeitä kuljetettiin myös kirkon sisäisesti samaan tapaan kuin muitakin kuriirikirjeitä: Kirkkolaissa säädettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1572 lukkarien velvollisuudeksi kantaa tuomiokapitulin, rovastien ja kirkkoherrojen kirjeitä. Pitäjän lukkari kantoi kirjeen naapuriseurakunnan lukkarille, joka huolehti kirjeen taas eteenpäin. Lukkariposti ei ollut säännöllistä, vaan toimi tarpeen mukaan.
Postilaitos perustetaan 1638
Yleisen postin perustamisen jälkeen vuonna 1638 syntyi postitalojärjestelmä. Iso osa postitaloista perustettiin kestikievareina toimiviin taloihin, joten kestikievarijärjestelmä toimi postitalojärjestelmän esikuvana. Postitalot sijaitsivat pääosin noin peninkulman eli kymmenisen kilometrin päässä toisistaan.
Postitalonpojan tuli olla luku- ja kirjoitustaitoinen ja hänellä tuli olla kaksi renkiä. Rengit hoitivat varsinaisen postinkannon, mutta postia saattoi kantaa myös talonpojan pojat, tai tarvittaessa talonpoika itse. Jos posti jäi jakamatta, siitä seurasi rangaistus.
Isäntien velvollisuuksiin postinkulun huolehtimisen lisäksi kuului teiden kunnossapito postinkuljetuskelpoisina. Käytännössä jokien ja soiden yli asetettiin tukkeja ja kapulasiltoja, kävelypolut pidettiin kunnossa ja aitojen yli rakennettiin tikapuita.
Eckerön posti- ja kestikievaritalo, rakennettu 1778. Kuva: Postimuseon kokoelmat.
Torven töräytyksiä
Postitaloa lähestyttäessä postinkantajan tuli ilmoittaa saapumisestaan torven töräytyksellä. Tällöin reitin seuraavan postinkuljettajan oli välittömästi oltava valmiina ottamaan kirjeet vastaan ja lähdettävä kuljettamaan niitä nopeasti vuorokaudenajasta tai säästä riippumatta.
Talonpojille kirjeiden kuljetus oli rasite ennen yleisen postin perustamista. Postitalonpojat saivat etuuksia palkkioiksi vaivoistaan, muun muassa vapautuksen päivätöistä ja sotaväenotoista. Vapautukset koskivat myös heidän renkejään.
Nopeusmääräyksiä
Postisäännöksessä varattiin peninkulman (noin 10 kilometriä) taittamiseen aikaa kaksi tuntia. Tämä oli mahdollista reipasta kävelyvauhtia etenemällä. Vuonna 1646 aikamääreestä luovuttiin, mutta postia piti kuljettaa ”niin kiireesti kuin tapana on muilla, joilla on kiireellistä asiaa”.
Myöhästelevän postimiehen yllä leijui kahdeksan päivän vesileipävankeuden ja toimen menettämisen uhka. Vastaantulijoille lörpöttelemisestä seurasi neljän viikon vankeus.
Vuonna 1682 säädettiin jälleen vähimmäisnopeus: postin tuli kulkea peninkulman matka tunnissa ja 15 minuutissa, mikäli tie oli hyväkuntoinen. Huonoilla teillä peninkulmaan sai kulua enintään 1,5 tuntia. Vuonna 1850 postinkulun nopeusvaatimusta kiristettiin 10 virstaan eli peninkulmaan tunnissa.
Määränpäässään postirenki sai levätä 2–3 tuntia, jo siltäkin varalta, että postia tulisi vastakkaisesta suunnasta takaisin rengin postitalolle vietäväksi. Postirengin tuli kuljettaa postitalolta toiselle kulkevan postin lisäksi kaikki seudun asukkaiden, lähinnä säätyläisten, postitaloon toimittamat kirjeet. Nämä niin kutsutut irtokirjeet viivyttivät postinkulkua, joten vuonna 1661 määrättiin postilaukun ohelle sinetöimätön irto- tai sivulaukku. Postia saattoi näin jättää myös reitin varrelle.
Postikartta vuodelta 1698 (kopio), Postimuseon kokoelmat.
Postikonttorit
Jokaiseen postilinjan varrella olevaan kaupunkiin tuli perustaa postikonttori, ja konttoreihin määrättiin postimestariksi joku kaupungin porvareista. Hänen tehtävänään oli vastaanottaa lähtevät kirjeet omassa asunnossaan.
Vuosien 1686 ja 1707 ohjesääntöjen mukaan postimestarin tuli olla yleisön tavoitettavissa ”aina klo 8:sta aamulla kello 7:ään illalla, varsinkin päivinä, jolloin posti lähtee ja saapuu”. Vain kirkonmenojen aikaan posti oli suljettu. Virkakirjeitä tuli vastaanottaa ja jakaa aina, pois lukien yöaika. Postitalonpojan tai itse postinkuljetusta hoitavan postimestarin tosin tuli lähettää kirjelaukku eteenpäin vuorokaudenajasta riippumatta.
Aluksi postilaukku sai viipyä konttorissa vain puoli tuntia, vuodesta 1707 alkaen enää 15 minuuttia. Kirjeiden saapumis- ja lähtöaika merkittiin postipassiin, minkä avulla viranomaiset pystyivät seuraamaan postinkulun säännönmukaisuutta.
Kirjeenkulkua valvottiinkin tarkasti. Harvassa postikonttorissa oli kello, mutta postipassiin merkittävän ajan sai katsoa myös aurinkokellosta tai tiimalasista. Vuonna 1674 määrättiin jo toistamiseen myös postinvaihtoaika merkittäväksi postipassiin, jotta saataisiin selville syypää postin viipymiseen.
Olsbölen kartanon postilaukku. Kuva: Postimuseon kokoelmat.
Postinkuljetus kehittyy
Maalaiskirjeenkantolinjojen myötä vuodesta 1890 alkaen saatiin myös syrjäisempiä paikkakuntia postinkuljetusverkoston osaksi. Maalaiskirjeenkantajien velvollisuuksiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kuului postilähetysten kuljettaminen postitoimipaikosta vastaanottajille ja lähettäjiltä toimipaikkoihin.
Lisäksi oli tyhjennettävä kantolinjan kirjelaatikot ja myytävä postimerkkejä ja -kortteja ja lomakkeita sekä kirjeenkantovuorollaan että kotonaan. Tämän lisäksi he vastaanottivat lehtitilauksia ja toimittivat rahanperimisiä, esimerkiksi puhelinmaksuja, ja kuljettivat irtolaukkuja. Maalaiskirjeenkantolinjat kuljettivat postia 1–6 kertaa viikossa, riippuen linjan postin määrästä.
Maalaiskirjeenkantaja kulkupeleineen. Kuvattu 1910, kuva: Postimuseon kokoelmat.
Vuonna 1924 julkaistiin uusi postisääntö, joka korvasi vuoden 1881 postijärjestyksen. Postisäännön mukaan Postihallitus sai määrätä millä paikkakunnilla ja kuinka usein postinkanto tapahtui. Jakelu tehtiin kaupunkiseudulla seitsemänä päivänä viikossa ja muutamalla kantovuorolla päivässä, maaseudun vähäisemmillä postimäärillä harvemmin. Vuoden 1925 määräysten mukaan sunnuntaikanto tehtiin vain postinkantajan suostumuksella.
Nykyajan muuttuvat velvoitteet
Toisen maailmansodan päättyessä postia kannettiin kuutena päivänä viikossa ja taajamissa kahdesti päivässä. Toinen kantovuoro lopetettiin koko maasta vuoden 1967 loppuun mennessä, koska valtaosa lähetyksistä saapui kohdepaikkakunnalle joka tapauksessa ajoissa jo aamukantoon. Viisipäiväiseen jakeluun ja toimipaikkojen aukioloon siirryttiin vähitellen 1970-luvun kuluessa.
Posti liikelaitostui vuonna 1990, mutta edelleen eduskunta asetti Postille palvelu- ja toimintatavoitteet, kuten jakelun ja keräilyn sekä konttoripalvelujen tarjoaminen viitenä päivänä viikossa.
Postinjakoa nykypäivänä
Yleispalveluvelvoite
Vuonna 2011 postilaissa määriteltiin Postille (silloinen Itella) yleispalveluvelvoite kattamaan näitä toimintoja. Tänä päivänä tasapuolinen postinjakeluverkosto kattaa koko Suomen, ja kaikki posti kulkee kolmen lajittelukeskuksen, Helsingin, Oulun ja Kuopion, kautta. Lajittelu on koneellistunut, ja rahti kulkee kumipyörin. Jakelua tehdään edelleen myös pyörällä ja jalkaisin tiheämmin asutuilla seuduilla.
Edelleen Postia velvoittaa yleispalveluvelvoite. Uusi postilaki astui voimaan 1.10.2023. Sen tavoitteena on turvata postipalvelujen tasavertainen saavutettavuus ja edellytykset viisipäiväisen sanomalehtijakelun toteuttamiselle. Tämä toteutettiin muuttamalla keräily ja jakelu viidestä kolmeksi arkipäiväksi viikossa. Sanomalehtien jakeluun saatiin määräaikainen avustus alueille, joilla ei ole kattavaa viisipäiväistä varhaisjakelua.
Perinteisten postilähetysten määrä vähenee jatkuvasti, joten uudella postilailla turvataan kustannustehokas mutta kuluttajien tarpeet huomioiva jakelu.
Vastaa