Pitsikortit ovat postikorttikulttuurin varhaisia edustajia

Postimuseo sai syksyllä 2017 testamenttilahjoituksena osan Aarre Schwartzin keräämästä postikorttikokoelmasta, yhteensä neljä kansiota, noin 400 postikorttia. Lahjoitus koostuu 1800-1900 -lukujen vaihteen uudenvuodentervehdys-, joulu-, Helsinki- ja ns. pitsikorteista. Kokoelman aineisto on hyvin ajoitettu, vanhimmat kortit ovat 1880-luvun alusta.

Pitsikortit edustavat postikortin vanhinta käyttökulttuuria 1800-luvun lopulta. Pitsikorttien koko ja muoto vaihtelivat, ja niissä käytettiin paljon kohopainantaa, silkki- ja kultauskoristeita, joskus jopa ristipistokirjontaa. Kortin reuna oli usein pitsimäisesti lävistetty, saha- tai nyhälaitainen tai muuten eri tavoin muotoon leikattu. Tästä johtuu korttien kutsumanimi, pitsikortti.

Pitsikorttien käyttötarkoitus vaihteli kuten postikortin nykyäänkin, mutta erityisen suosittuja olivat onnittelu- ja juhlapäivätoivotukset. Ne lähetettiin postitse kirjekuoressa, koska kuvallisia postikortteja ei ollut. Osa kokoelman pitsikorteista on kaksiosaisia taittokortteja, joissa kortin sisäsivulle on painettu henkilön nimi. Näitä nimellisiä pitsikortteja käytettiin visiitti- ja nimikorttien tapaan vieraisilla käytäessä.

Visiittikortti oli entisajan käyntikortti. Visiittikorttien, carte-de-visite, valmistuksen aloitti ranskalainen valokuvaaja André Adolphe Eugène Disdéri (1819-1889) vuoden 1854 lopulla. Yleisin visiittikortin malli oli tukevalle kartongille pohjustettu henkilökuva. Kortteja vaihdettiin tuttavien kesken ja ojennettiin vieraisille mentäessä palvelijalle, joka vei sen edelleen talonväelle tiedoksi vieraan saapumisesta. Talon eteisessä saattoi olla erityinen malja, johon vierailija sai jättää visiittikorttinsa. Visiittikortit koottiin usein albumiin kaikkien katseltaviksi – entisaikojen “naamakirja” siis. Suomeen visiittikortti tuli vuonna 1860 ja tapa jatkui noin 1920-luvun alkuun.

Postikortti – uusi tapa viestiä

Ensimmäinen virallinen postikortti otettiin käyttöön vuonna 1869 Itävallassa. Näissä virallisissa korteissa ei ollut kuvaa, vaan kortin toiselle puolelle kirjoitettiin vain vastaanottajan nimi ja osoite. Koko kääntöpuoli oli varattu kirjoitukselle. Tapa levisi nopeasti ja myös Suomessa seurattiin pien trendiä. Suomen Postin tirehtööri Gripenberg kirjoitti Venäjän keisarille Pohjois-Saksaan suuntautuneen opintomatkansa jälkeen ja ehdotti, että postikortit pitäisi ottaa käyttöön myös Suomessa. Ehdotukseen suostuttiin ja postikortti, ehiökortti, otettiin virallisena lähetyslajina käyttöön 10. lokakuuta 1871. Samassa yhteydessä ne saivat edullisemman postitaksan, mikä edesauttoi niiden yleistymistä. Aikaisemmin kortit ja muut tervehdykset oli suljettava kirjekuoriin, sillä niiden lähettäminen avoimena ei ollut luvallista.

Aluksi kortit olivat määrämuotoisia ehiöpostikortteja, joihin oli painettu merkintä postimaksun suorittamisesta eikä erillistä postimerkkiä siis tarvittu. Kortteja kutsuttiin aluksi kirjekorteiksi, mutta vuoden 1881 postiasetuksessa ne nimettiin postikorteiksi. Ensimmäisistä ehiökorteista tunnetaan enää kaksi kappaletta. Korttien lähettäjä on Zachris Topelius. Molemmat kortit ovat Postimuseon kokoelmissa.

Kuvapostikorttien esiinmarssi

Kuvalliset postikortit alkoivat yleistyä Suomessa 1890-luvulla. Painotekniikan kehittyminen mahdollisti korttien sarjatuotannon. Samalla postikorttien tuotantohinta muuttui edullisemmaksi. Saksassa kehitettiin litografiatekniikka, jonka ansiosta painosmäärät kasvoivat räjähdysmäisesti. Saksa painoikin kortteja monien maiden tarpeisiin. Myös valtaosa Suomen markkinoilla käytetyistä postikorteista painettiin Saksassa.

Myös monet muut teollisen yhteiskunnan uudistukset edesauttoivat postikorttien yleistymistä. Postinkulku teknistyi ja nopeutui teiden paranemisen ja junaliikenteen alkamisen seurauksena. Luku- ja kirjoitustaidon yleistyminen 1800-luvun lopulla helpotti kortin kirjoittamista ja vastaanottoa. Korttien suosiota kasvatti myös vuonna 1874 perustetun Yleisen Postiliiton tekemät sopimukset, jotka alensivat postimaksuja myös Suomessa. Postikortin lähettäminen oli noin puolet halvempaa kuin kirjeen.

Lähettäjän viesteille ei kuvapostikorteissa vielä kuitenkaan ollut paljon tilaa. Kun osoitepuolelle ei saanut kirjoittaa, kirjotettiin kuvapuolelle, vaikkapa kuvan päälle tai kuvapuolen valkoisiin reunuksiin. Vuonna 1902 Englannissa kuvapostikortin tausta jaettiin kahtia siten, että oikealle puolelle kirjoitettiin osoitetiedot ja vasen puoli jäi tyhjäksi tervehdyksen kirjoittamista varten. Virallisesti postikortin taustan jakamisesta kahtia päätettiin Rooman postikongressissa 1906, jolloin viestien kirjoittaminen osoitepuolelle tuli luvalliseksi. Myös Suomessa virallistettiin sama käytäntö.

Kuvapostikorttien esiinmarssin mahdollisti tekniikan kehitys ja Postin hinnoittelusopimukset. Postikorteista tuli edullinen sarjatuote ja sen koko yhtenäistyi. Taidokkaiden pitsikorttien aikakausi tuli päätökseensä 1920-luvulle tultaessa.

Lahjoituskokoelman korumaisia pitsikortteja on esillä Postimuseossa museokeskus Vapriikin 2. kerroksen kokoustilakäytävän näyttelytilassa 10.4. – 27.5.2018.