Viestinviejien ja Postin velvoitteet

Keskiajalla matkanteko oli hidasta, ja matkan varrella tarvittiin yösijaa ja ruokaa sekä matkamiehelle että hevoselle. Tietyt talot määrättiin kestitsemään korkea-arvoisia matkamiehiä, mutta kyytiä ja kestitystä saatettiin vaatia keneltä talonpojalta tahansa. Keskeinen osa kruunun virkamiesten vaatimista kyydeistä oli kuninkaan kirjeenkuljettajien vaatimia. Vuonna 1561 määrättiin, että kaikille matkustavaisille oli annettava kyyti maksua vastaan. Määräyksen seurauksena syntyi kestikievareita, joiden tehtävä oli valvoa kyytitalonpoikia.

Postitalojärjestelmä syntyi yleisen postin eli Suomen postilaitoksen perustamisen jälkeen vuonna 1638. Postitalot sijaitsivat pääosin noin peninkulman eli kymmenisen kilometrin päässä toisistaan. Postitalonpojan tuli olla luku- ja kirjoitustaitoinen ja hänellä tuli olla kaksi renkiä. Rengit hoitivat varsinaisen postinkannon, mutta postia saattoi kantaa myös talonpojan pojat, tai tarvittaessa talonpoika itse. Jos posti jäi jakamatta, siitä seurasi rangaistus.

Isäntien velvollisuuksiin postinkulun huolehtimisen lisäksi kuului teiden kunnossapito postinkuljetuskelpoisina; käytännössä jokien ja soiden yli asetettiin tukkeja ja kapulasiltoja, kävelypolut pidettiin kunnossa ja aitojen yli rakennettiin tikapuita.
Postitaloa lähestyttäessä postinkantajan tuli ilmoittaa saapumisestaan torven töräytyksellä. Tällöin reitin seuraavan postinkuljettajan oli välittömästi oltava valmiina ottamaan kirjeet vastaan ja lähdettävä kuljettamaan niitä kiiruhtaen eteenpäin vuorokaudenajasta tai säästä riippumatta.

Postisäännöksessä varattiin peninkulman taittamiseen kaksi tuntia aikaa. Tämä oli mahdollista reipasta kävelyvauhtia etenemällä. Vuonna 1646 aikamääreestä luovuttiin, mutta postia piti kuljettaa ”niin kiireesti kuin tapana on muilla, joilla on kiireellistä asiaa”. Myöhästelevän postimiehen yllä leijui kahdeksan päivän vesileipävankeuden ja toimen menettämisen uhka. Vastaantulijoille lörpöttelemisestä seurasi neljän viikon vankeus.

Vuonna 1682 säädettiin jälleen vähimmäisnopeus: postin tuli kulkea peninkulman matka tunnissa ja 15 minuutissa, mikäli tie oli hyväkuntoinen. Huonoillakin teillä peninkulmaan sai kulua maksimissaan 1,5 tuntia.
Määränpäässään postirenki sai levätä 2–3 tuntia, jo senkin varalta, että postia tulisi vastakkaisesta suunnasta takaisin rengin postitalolle vietäväksi. Postirengin tuli kuljettaa postitalolta toiselle kulkevan postin lisäksi kaikki seudun asukkaiden, lähinnä säätyläisten, postitaloon toimittamat kirjeet. Lähettäjän oli korvattava postitalonpojalle aiheutunut vaiva.

Jokaiseen postilinjan varrella olevaan kaupunkiin tuli perustaa postikonttori, ja konttoreihin määrättiin postimestariksi joku kaupungin porvareista. Hänen tehtävänään oli vastaanottaa lähtevät kirjeet. Kirjeet hän sitoi nippuihin, joihin liitettiin kirjekartta. Karttaan oli merkitty jokainen kirje numeroin ja kirjeensaajan nimi.

Postimestarien asunnot toimivat postikonttoreina. Vuosien 1686 ja 1707 ohjesääntöjen mukaan postimestarin tuli olla yleisön tavoitettavissa ”aina klo 8:sta aamulla kello 7:ään illalla, varsinkin päivinä, jolloin posti lähtee ja saapuu”. Vain kirkonmenojen aikaan posti oli suljettu. Virkakirjeitä tuli vastaanottaa ja jakaa aina, pois lukien yöaika.

Kirjeiden saapumis- ja lähtöaika merkittiin postipassiin, minkä avulla viranomaiset pystyivät seuraamaan postinkulun säännönmukaisuutta. Harvassa postikonttorissa oli kello, mutta postipassiin merkittävän ajan sai katsoa myös aurinkokellosta tai tiimalasista. Kirjeenkulkua valvottiin tarkasti. Vuonna 1707 postimestarien ohjesäännössä pikkukaupunkien konttoreihin määrättiin postin konttorissa viipymisen aikarajaksi 15 minuuttia, mikä oli jo hyvin hankala toteuttaa postin määrän lisääntyessä.

Suomen suuriruhtinaskunnan aikana postinkulkua järjesteltiin monin tavoin uudelleen. Postin määrä oli lisääntynyt ja se sisälsi myös paketteja ja sanomalehtiä, mutta kulkureititkin olivat parantuneet. 1845 senaatti määritteli postitirehtööri Wulffertin ehdotuksesta postille tarkat lähtöajat, siirryttiin postiljoonijärjestelmään, reittejä järjesteltiin paremmin ja postilinjoja lisättiin. 1850 postinkulun nopeudeksi määriteltiin 10 virstaa eli peninkulma tunnissa, riippumatta käytettävissä olevien hevosten määrästä.

Postin palveluksessa oli vuonna 1910 1379 virkamiestä ja tämän lisäksi suuri joukko, 4538 henkeä, sivutoimisia postitoimipaikkojen hoitajia, satunnaisia apulaisia, ylimääräisiä postiljooneja ja maalaiskirjeenkantajia. Virkavalan kaava löytyy jo asetuksesta 36/1877 ”kaikille Suomenmaan siviiliviraston ja julkisten laitosten ylhäisemmille ja alhaisemmille virkamiehille sekä palvelijoille”. Virkavaloja vannottiin vielä ainakin 1960-luvun lopulla.

Vuonna 1924 julkaistun uuden postisäännön mukaan Postihallitus sai määrätä, millä paikkakunnilla ja kuinka usein postinkanto tapahtui. Jakelu tehtiin kaupunkiseudulla seitsemänä päivänä viikossa ja muutamalla kantovuorolla päivässä, maaseudun vähäisemmillä postimäärillä harvemmin. Vuodesta 1925 alkaen sunnuntaikanto tehtiin vain postinkantajan suostumuksella. Viisipäiväiseen jakeluun ja toimipaikkojen aukioloon siirryttiin vähitellen 1970-luvun kuluessa.

Posti liikelaitostui vuonna 1990, mutta edelleen eduskunta asetti Postille palvelu- ja toimintatavoitteet, kuten jakelun ja keräilyn sekä konttoripalvelujen tarjoaminen viitenä päivänä viikossa. Vuonna 2011 postilaissa määriteltiin Postille (silloinen Itella) yleispalveluvelvoite kattamaan näitä toimintoja.