Alokkaan kirje tyttöystävälle 1995

Tämä kirje on yksi monista kauniista muistoistani. Tänä kännyköitten aikana tuntuu ihmeelliseltä, että todella kirjoitimme kirjeitä toisillemme vielä tuolloin. Vieläkin, kun haluan muistaa tarkalleen, mitä tunsin ja ajattelin, menen vintille ja avaan laatikollisen seurusteluajan kirjeenvaihtoa. Tässä kirjeessä mieheni maalailee jo kauniisti hääpäivää, vaikka emme olleet edes kihlautuneet. Minulle on suurimpia aarteita laatikollinen rakkauskirjeitä vintin hämärässä.

24.1.1995 Vieraalta tuntuvassa sotilaskodissa

Rakkaimpani, kulta

Ikuisuudelta tuntuneet kaksi ensimmäistä päivää täällä oudossa, uudessa Tikkakosken varuskunnassa ovat takana. Komppania on ankea ja lennostossakaan ei osaa vielä mitään tehdä. Sunnuntai-iltana mieli oli todella maassa. Jännitin, pelkäsin uutta palvelupaikkaa, joka on puoli vuotta kotini. Samalla tuntuu mahdottomalta, että meidät niin kovasti rakastavaiset revitään vielä kauemmaksi toisistamme, emmekä näe edes keskiviikkoisin. Päivällä lennostossa aika kuluu melko nopeasti, mutta iltaisin ei ole mitään tekemistä ja tulee se valtava ikävä, joka nostaa palan kurkkuun, tekee hengityksen raskaaksi, mielen apeaksi ja olon kurjaksi. Voimia täytyy pyytää ja yrittää jaksaa tämä pitkä piina ennen sitä yhteistä, mitä me niin kovasti odotamme, mistä paljon puhumme, jota suuresti toivomme ja tahdomme. Kuitenkin aika vierii eteenpäin hirveän hitaasti, mutta kuitenkin jokainen päivä on aina eteenpäin.

Vanhat apumekaanikot ovat todella mukavia, mutta pelottaa miten pärjäämme kun ne lähtevät. Kuukausi on aikaa oppia hommat ja sitten ne jäävät meidän käsiin. Mietin mitä teet juuri nyt. Ehkä luet läksyjäsi tai kirjoitat kirjettä kynttilän valossa musiikkia kuunnellen ja eväitäsi mutustellen. Voin nähdä sinut kumarassa pöytäsi ääressä, nojaat kyynärpäihisi, haaveilet, mietit, olet hiljaa ja ehkä ikävöit. Kunpa olisit luonani. ottaisin kiinni lämpöisestä olkapäästäsi, vetäisin kylkesi kylkeäni vasten, painaisin poskeni poskellesi, hyräilisin hiljaa ja silittäisin polveasi. tässä haaveillessa posket punottavat ja ikävän hirmuiset laineet syöksyvät ylitseni pärskähdellen kasvoilleni. Tuuli vinkuu korvissa ja toivon, että tämä koettelemus olisi jo ohi ja aurinko alkaisi jälleen paistaa poutapilvien lomasta.

175 päivää on pitkä aika. Täytyy vain kestää. Kolme päivää vielä perjantaihin tuntuu pitkältä ajalta. Sitten olemme yhdessä kahden ja haaveilemme. Kulta kuinka kaunis oletkaan, valkoinen puku ylläsi, arvokkaana, sievänä kultaisen koreana.

Kerran se tulee, juuri se päivä. Lausumme TAHDON ja sitten olemme toistemme kultia. Vaimo ja mies, oma perhe. Rakas, se on jotain niin suurta, jota on vaikea edes kuvitella. Sitä ennen ääneni värisee tulevan appeni edessä ja sitten sormeni vapisevat pujottaessani kultaista kihlauksen kohdetta hentoon sormeesi. Morsian ja sulhanen lupautuvat toisilleen. Koita jaksaa opiskelujesi parissa, muista miestä, joka niin kaukana kaipailee. haaveile ja koita jaksaa muttenkin elämässä eteenpäin.

Sinua suuresti rakastaen

ikävöiden haluten haaveillen toivoen odottaen
oma solttusi