Touko kirje Helylle 5.8.1955

Helsinki 5.8.55

Hei Heikkä!

Täällä sitä taas ollaan kotipuolessa. Tasan viikko sitten palattiin ja Kaija lähti seuraavana päivänä.

No niin. Ensinnäkin voi sanoa, että matka kokonaisuudessaan toteutui jokseenkin joka suhteessa tarkalleen suunnitelmien mukaan. Ainoa harmi oli alkuaikojen sade, mutta sitä suuremman arvon sitten osasi antaa poutailmoille, kun ne paahtavan helteisinä ja kuitenkin sateen jälkeen tuoreina seurasivat. Matkaseurani, kämppäkaverini Nipa oli myös oikein onnistunut seuralainen, ne vähäiset kinat ja mökötykset, mitä syntyi, voi panna sadeilmojen nyrpeyden tilille.

Laivamatka Kieliin oli mitä suotuisin, ei mitään keinumisia ja palelemisia, niin kuin usein tahtoo olla. Sattui tuttujakin matkaan joten 2 ½ vuorokautta meni vallan huomaamatta. Lübeckissä olimme muutaman tunnin ja katselimme vanhaa hansakaupunkia. Sitten ajettiin yli yön Müncheniin ja junassa oli hyvät tilat. Aamuvarhaisella oltiin perillä ja törmättiin suoraan hotelliin, jota Kuusojan Maiju oli suositellut. Mutta vielä tuosta perille saapumisesta. Siinä on aina sitte metka jännityksen ja uteliaisuuden sekainen viehätys, kun saapuu outoon suurkaupunkiin. Minä olin opetellut kartasta matkan asemalta hotelliin ja se juuri on metkaa, kun vertailee kartan luomia mielikuvia todellis

No siellä hotellissa otettiin kovasti mukavasti vastaan ja saimme oikein siistin huoneen. Miellyimme taloon siinä määrin, että asuimme siinä vielä alpeilta tultuammekin, vaikka se menikin vähän budjetin yli. Mutta on niin suuri nautinto siinä, kun saa nukkua hyvässä vuoteessa ja siistissä talossa, missä on kaikki tarvittavat mukavuudet ja sijaitsee lisäksi keskellä kaupunkia. Varsinainen konserttikausi oli jo ohi, eikä mitään musiikkijuhlia ollut, tulee vasta elokuussa, mutta pari kertaa olin semmosessa pienemmässä oopperassa, joka ei tosin ollut mitään wieniläistä tasoa.

Sitten tuli se sade ja ajattelimme, että ehkä alpeilla ilma on parempi. Junamatka Mittenwaldiin kesti pari tuntia, matkan varrella semmoisia kuuluisia paikkakuntia kuin Oberammergau ja Garmisch-Partenkirchen. Mutta ei niistä paljon näkynyt, kun pilvet matelivat melkein kattojen tasalla ja sade roiski ikkunoihin. Sitten tuli juna pienelle asemalle, jonka seinässä oli nimi Mittenwald, ja siinä sitten astuttiin alas ja ajateltiin, että kyllä tässä nyt kastutaan perusteellisesti, kun lähdetään hakemaan kortteerivälitystä ja sitten kortteeria. Mutta emme päässeet paljon ajatusta pidemmälle, kun yks mies tuli meiltä kysymään, että ollaanko ilman huonetta ja että hänellä on vapaana. Hän oli taksinkuljettaja ja kun hinnasta oli sovittu, ajoi hän meidät autollaan kylän laidassa avian Isar-joen rannassa olevaan mitä viehättävimpään ja siisteimpään taloonsa, missä iloisesti hymyilevä rouva otti meidät vastaan ja ohjasi pieneen sievään huoneeseen, missä oli kalkitut seinät, kaksi ikkunaa ja tarpeellinen kalustus. Olimme enemmän kuin tyytyväisiä, mutta kosteus tuotti kylläkin meille harmia, kun vuodevaatteetkin olivat nihkeät. Vilusta hytisten kurkistelimme ikkunasta nähdäksemme maisemia, mutta kaikki oli harmaata ja märkää. Emäntämme neuvoi lähimmän Gasthausin. Sinne loikimme yli lätäköitten syömään, ja se olikin ainoa liikkumisemme sinä päivänä. Loppupäivä kului Canastan ja matkalukemisen merkeissä.

Seuraavana päivänä oli sade vähän hellittänyt, joten lähdimme muka vähän kiipeämään lähintä polkua pitkin. Mutta sitten tuli ahneus. Polku houkutteli yhä ylöspäin. Tuli vastaan kirkkaita vuoristopuroja, valtavia kuorietanoita ja gemssi koukkusarvineen, tulimme keskelle pilviä ja ennen pitkää oli avian hämärää. Mutta me olimme alppien lumoissa, emme malttaneet kääntyä takaisin. Ympärillä alkoi olla lumiplänttejä ja puut loppuivat. Totesimme olevamme pilvien yläpuolella osittain, mutta emme nähneet muuta kuin lähimmän karun huipun. Pysähdyimme polttamaan tupakan ja päätimme jättää matkan jatkamisen toiseen kertaan, vaikka polku vielä mutkitteli ylöspäin. Tuskin olimme päässeet montakaan metriä alaspäin, kun alkoi sade ja kylään päästyämme olimme likomärät. Onneksi meillä oli vaihtaa kuivaa yllemme, sillä märät vaatteet pysyivät märkinä pari päivää. Mutta kun sitten taivas kirkastui, niin kylläpä muuttuivat maisemat. Moisista lumihuipuista ei meillä ollut sateen aikana aavistustakaan. Tuntui kuin olisi tultu toiseen paikkaan. Oli sunnuntaiaamu. Valkoisia sadepilven jäännöksiä kierteli huippujen joukossa sinisellä taivaalla, kukat tuoksuivat ja linnut lauloivat ja äyräitään myöten tulvillaan savenvalkoista sadevettä kohisi Isar alas kohti Müncheniä liittyäkseen myöhemmin Tonavaan jossain tasangolla. Kiire oli päästä ulos luontoon. Kylän toisella puolella ylhäällä vuorenrinteellä näkyi auringonvarjoineen houkutteleva kahvila. Sinne kiipesimme aamukahville. Tarjoilijatar tirolilaispuvussaan kantoi meille vahvat kahvit ja suuret mansikkatortut, ja tunsi meidät tulitikkulaatikon kannesta suomalaisiksi. Hän kertoi liikuttuneena vanhoista muistoistaan, että hänen miehensä oli kerran myös Suomessa, Sallassa, eikä ole tullut takaisin enää. Meidän oli melkein paha olla, että me olimme aiheuttaneet hänelle surullisia muistoja.

Läheltä kahvilaa lähti ilmarata ylös Kranzbergille, siinä ohessa näimme omalaatuisen pyhiinvaelluskulkueen. Istuimme köydestä riippuvaan tuoliin vuorollamme ja kiikuimme taivaan ja maan välillä yhä ylemmäs ja ylemmäs vuoren huippua kohden. Se oli hauskaa ja melkein jännittävää. Olipa näköalat ylhäältä. Joku matkustajalentokone kierteli meidän korkeudellamme vuorten huippujen välissä. Oli hassua katsella sen liikkuvan kuin kimalainen omalla tasolla. Kun sitten iltapuolella alastulomatkalla istuimme lähempänä kylää erään Gasthausin terassilla syömässä, koimme uuden mukavan elämyksen, kun kylän karja, joka päivän oli ollut ylhäällä vuoristoniityillä, tuli kotiin illaksi. Lehmät tallustelivat jokaisella iso kello kaulassa, omia aikojaan pitkin kujia ja katuja kotinavetan eteen. Siinä sitä oli kilkatusta ja kalkatusta.

Näin seurasi aurinkoisia, onnellisia ja huolettomia päiviä. Kiipeilimme pitkin vuoristopolkuja, kahlailimme kohisevissa puroissa, joiden vesi oli kristallinkirkasta ja jääkylmää, uimme alppijärvissä, joiden hietikko oli valkoista ja vesi tumman vihreää tai kellimme kukkanurmikolla leppoisan tuulen ja auringon hyväillessä talven kangistamia ja kalvettamia jäseniämme. Ei mitään ruhtinaallista elämää, mutta ei silti mitään toivomisen varaa. Hyvänolontunne oli täydellinen. Ja kun illalla istuimme majapaikkamme kuistilla, ympärillämme hämärä, jäsenissämme kiipeilemisen tuottama raukeus katsellen edessä kohoavan vuoren vielä ilta-auringossa kylpeviä huippuja, kuunnellen jostakin kauempana kuuluvia kansanlauluja, joita heleä pikkupojan ääni lauloi – ja jasmiinit tuoksuivat, ah mikä tunnelma. Taivaalle syttyivät tähdet ja korkealta vuorenkupeesta tuikki Mittenwaldhütten yksinäinen valo. Kaikki tuo tiivistyi niin voimakkaaksi elämykseksi, että sitä ei helposti unohda. Voinet arvata,

että mieli oli haikea, kun piti lähteä paluumatkale nähtyämme sitä ennen vielä koko Tirolia käsittävän kansanjuhlan kansallispukuineen ja –tansseineen, ilotulituksen vuorten huipuilta jne.

Jos joskus haluatte nauttia kauniista luonnosta ja virkistävästä lomasta, niin matkustakaa Alpeille Mittenwaldiin, se kannattaa! Ja siellä on niin halpaa. Kerro nämä matkakuvausterveiset Vinkalaankin ja voikaa hyvin. Mä painun taas arkiseen työhöni. Hei. Touko