Toukon kirje Helylle 14.3.1945

Helsinki 14.3.45

Hei Sophie!

Ny on keskiviikko ja kello kakstoista. Yhdeks menen soittotunnille ja kun ei ole muutakaan hommaa rupean kirjoittamaan nyt. Sain just isin kirjeen, josta sano oikein paljon kiitoksia hänelle.

Oli tosiaan hauskaa, että oli niin paljon vierahia Eetvinin päivillä ihan vanhaan hyvään malliin ja vielä hauskempaa olis jos tosiaankin saisitte Kulkusiin niin paljon ääniä, että säännöllinen laulaminen kävisi päinsä.

Niin, semmonen asia mulla oli, että voisiks lähettää mun huhtikuun maitokorttini tänne. Kun sillä sais juustoa ja se olis niin mukava ja tarpeellinen voin jatko nyt pääsiäiseen asti. Kalakortilla sais marmelaadia, mutta eivät anna

Turussa leimatulla täällä ja kortin vaihtaminen eli leimauttaminen on toivottoman monimutkainen homma kun sitä varten täytyis saada joku ihmeellinen asumistodistus talonmieheltä tai isännöitsijältä tai lautakunnalta tai ties mistä. Yritin tätä toimenpidettä, mutta virastot olivat niin hurjia ja ihmeellisiä, että epäonnistuttuani päätin luopua koko yrityksestä ja ottaa sitten vaan Turusta. Kahden viikon päästä sitten tulemme Kaija ja minä. Kävin juuri hommaamassa paikkaliput, ts. oikein paljon lippuja, sillä tulemme oikein joukolla Ateneumiin ja Sibelius Akatemiaan turkulaiset kaikki yhdessä ja pidämme lystin reissun.

Viime sunnuntaina olimme Kaija ja minä Larvan Maijan kelkalla hakemassa sen nuottikaappini sieltä saaresta. Oli kerrassaan ihana ilma ja mukava keli. Aurinko paisteli herttaisesti ja meri ja koko luonto hohtavien hankien peitossa. Sain kaappini siltä sot.virkailijalta, jonka kodissa se oli ollut hyvässä hoidossa. Ja sitten kiipesimme entiselle patterinpaikallemme katselemaan luontoa. Kapusimme tähystystorniin, mistä oli hieno näköala rannattomalle merelle ja sitten menimme vanhaan komentotelttaani kaivettuamme ensin ison kinoksen takaa oven esiin. Kämppä oli kaikin puolin kunnossa ja koskematta ja Kaija oli sen herttaisuuteen niin kuin näköaloihinkin perin ihastunut ja syystäkin, sillä kyllä siellä kaikki sentään on mukavaa. Ihan tuli kova haiku, varsinkin juuri siksi, kun kaikki paikat olivat varsin kunnossa ja jäljellä ja koskematta ja kuitenkin nyt ihan joutilaana ja tarpeettomana siellä. Tuumimme, miten valtavan hauska olisi tehdä sinne esim. hiihtoretki, ottaa evästä ja kahvivehkeet mukaan ja keittää pikku kämppämme kaminalla kuumat korvikkeet, kun polttopuitakin oli vielä kesästä sievä pino eteisen nurkassa odottamassa. Mukavasti siellä viettäisi kokonaisen päivän aurinkoa ottaen ja luonnon kauneudesta nauttien. Melkein apealla mielellä vanhojen muistojen vallassa ajoilta joita toivoi ja kuitenkaan ei toivoisi palaavaksi, lähdimme kiskomaan ja työntämään kelkkaamme jäätä pitkin kaupunkia kohden. Ja nyt on nuottikaappini ylen kauniina tuossa seinän vierellä seisomassa. Mutta kyllä meillä oli nälkä reissulta palattuamme.

Nyt mä lähden tunnille ja jatkan sieltä palattuani.

Hei taas. Tulin tunnilta tänne Stockmannin kirjoitushuoneeseen, kun Mainiolla on nyt oppilas meillä. Täällä on hauska istua ja skriivata vaihteeksi.

Juu mitäs mun piti vielä kertoa! Eilen olimme yhden meikäläisen flikan luona soittamassa ja laulamassa. Tää flikka oli leiponu nameja leivoksia ja pullaa, joita rattoisasti rupatellen ja kesken kaiken laulaenkin korvikkeen kanssa syötiin. Sillä on eri hieno ääni ja onkin jo melkein valmis laulajatar. Mutta hurjan reilu ja mukava tyttö se on. Ja reiluja oltiin mekin, joskin ehkä liian äänekkäitä, kun johonkin kertosäkeeseen yhdyttiin tms. Sitte loppuillasta meidän kuoronjohtajamme Tapani Heiskanen, joka on nero ja mato ja vaikka mitä, omaa absoluuttisen korvan ja todella synnynnäisiä musiikkilahjoja, sai inspiraation. Istuimme hämärässä, kuka soffalla kuka nojatuolissa tai lattialla mahdollisimman mukavasti ja hän, tämä nero rupesi improvisoimaan. Soitteli pianolla hiljaisia tunnelmallisia runokuvia, pitkää kuutamoista sävelketjua, jota ihan henkeä pidättäen kuunteli. Sivullisesta tuntuu ehkä oudolta tämmöinen, mutta me tosiaankin pääsimme taiteen suureen avaruuteen jonnekin epämääräiseen etäisyyteen. Ja silloin tuli Mami-pieni lähelleni, tunsin hänen läheisyytensä. Samassa, kuin jostakin sielujen sympatian vaikutuksesta johtui soittajan sävelaihe lauluun ”Äidin silmät”. En siitä ole juuri pitänyt, kun sitä joku Hagelstam radiossa laulaa, mutta tämä poika löysi siitä koko sen melodian kauneuden, niin että tuosta rauhallisesta pianissimon hiljaisesta soitosta jäi muistoksi yksi elämän rikkaimpia ja kirkkaimpia elämyksiä. Tunsi tuossa herkistyneessä tunnelmassa päässeensä musiikin sieluun ja sydämeen asti.

Niin kului ilta huomaamatta puoleen yöhön ja klo 1 olin kotona. Älä nyt pahastu, vaikka kerronkin, että minua hiukan harmitti se proosallisuus, millä Mainio minua tervehti, että taas sinä tulet myöhään kotiin, vaikka viimeksi vuosijuhlastamme saavuin jälkeen puolen yön. Ja älä siitä hänelle missään nimessä puhu. En pitäisi siitä. Hassua, että mä yleensä sellaista loppukaneettia tähän liitin. Nyt mun paperini loppuu. Hei taas. Terv. ja näkemiin. Touko