Toukon kirje Helylle ja kotiväelle 18.2.1942

18.2.42

Hei Heikkä!

Lue yksin 2 ensim. plaria

Mikä ihana ilma! Taivas on sininen, puut ja maa valkonen ja korsun räystäästä tippuu kirkkaita pisaroita. On tosiaan synti istua sisällä. Mutta mihis menet?

Kiitos parahin huisin pitkästä preivistäs. On eri rattoisaa lukea niin pitkää, niin iloista ja samalla niin syvällisen vakavaa ja järkevää kirjettä. Tulin sitä lukiessani ajatelleeksi, että miten hirveästi olemmekaan ihan viime vuosina muuttuneet ja ruvenneet olemaan isoja.

Niin, taas asiaan. En yhtään tiedä mimmoinen se Penun ihastus on, mutta minusta tuntuu sittenkin, että se on vain ohimenevä. Kunhan hän itse vaan ymmärtäisi katsella asiaa tarpeeksi kaukaa ja järkevästi. Mutta sehän on ikävä kyllä hänen luonteensa vastaista. Luulen myös, ettemme me olisi häntä saaneet silloin estettyä menemästä naimisiin, onhan hän aina ollut tavattoman omapäinen ja siinä suhteessa voimakas luonne, että mitä hän päähänsä saa, sen hän myös toteuttaa. Hänen pitäisi elää Ameriikassa. Silloinhan olisi kaikki vain tavallista ja hänen synnynnäinen taipumuksensa sopusoinnussa muitten kanssa. Asia ei merkitsisi siellä mitään. No, johan sitä juttua on pohdittu tarpeeks, jätetään se kohtalon huomaan.

Tiedätkö, minäkin olen niin suunnattoman onnellinen siksi, että Sinä olet onnellinen. Ehkä M. on sittenkin oikea, koska hän niin voimakkaasti vaikuttaa elämääsi ja tunteisiisi. Tunnen aivan samaa onnellisina hetkinä kuin Sinäkin, nimittäin purkaa ilonsa lauluun. Silloin tahtoisin ensi sijassa laulaa jotain unkarilaista. Ehkä sama heimoveri vaikuttaa sen, että minusta pakahtumaisillaan oleva sydän purkautuu parhaiten unkarilaisessa surumielisessä tai räiskyvän iloisessa laulussa, juuri niin kuin Marta Eggert ne esittää. Hänen laulamanaan ”Mustalainenkin” oli jotain niin valtavaa ja vilpitöntä, että sen kuuleminenkin oli melkein omien

tunteitten purkamista. Mitenköhän hänelle raukallekin on käynyt? Onkohan Saksa karkottanut hänet juutalaissukulaisuutensa takia, kun radiossa, elokuvissa eikä missään kuulu eikä näy.

Yks elämäni suurimpia haaveita on ollut ja on, että osaisin laulaa ihanasti, että ääntä riittäisi sekä ylös- että alaspäin paljon pitemmälle, niin kuin muinoin mukulana.

Minäkin tahtoisin uskoutua sinulle omissa asioissani niin kuin sä minulle. Ei minulla ole tosin ketään ”elämän sulostuttajaa”, mutta tahtoisin väittää, että on ollu. Tosin olin silloin kakara, enkä osannu ajatella, ymmärtää enkä tuntea niin kuin iso ihminen. Tämä ihastus oli se meidän koululainen Salme Saarinen muinaiselta Kaijan a-luokalta. Minä tunsin aina outoa tunnetta hänet nähdessäni, erilaista kuin muita flikkoja kohtaan, joihin olen ollu pihkassa. En olisi ottanu koko asiaa sen vakavammin, jollei nyt usein jälkeenpäin olisi tullut juuri hän mieleen, kun ajattelen kouluvuosia, ja jollen silloin tuntisi (hoopoa kyllä) kaipausta. Me olimme melko vähän tekemisissä toistemme kanssa, hän ei osoittanut mitään sen suurempaa kiintymystä kuin ehkä kunnioituksensekaista ihailua ylempiluokkalaista kohtaan, joka ”alentui” hakemaan alaluokkien tyttöjä tanssimaan koulun juhlissa, ja tanssi enemmän hänen kanssaan kuin muitten. Ja kouluajan jälkeen emme ole olleet missään tekemisissä toistemme kanssa. Ehkä tämmönen koulumukulamainen tunnustus tuntuu sinusta kamalan naivilta, mutta tahdoin kuitenkin kertoa noista ajatuksistani. Täällä olen tutustunut moniin tyttölapsiin, Pesolan flikkoihin, siihen Rasin Annin näköiseen Vappuun, Jyväskylässä ”Mirriin” ja ”Sissiin”, ollut paljon yhdessä Elvin ja Inkun kanssa sekä viimeksi tutustunut patterimme keittiölottaan, prof. Sauramon tyttäreen, joka on hauska veeku, sekä Jokelan ja Virtasen Kirsteihin, muttei mikään ole tuntunut läheskään semmoselta, että vois ruveta lähemmin seurustelemaan. Elvi sittenkin on sutki veeku. Hänen kanssaan olemme puhelleet vakavasti asioista, mitä ei juuri täkäläisten tyttölasten kans voi, he kun yleensä harrastavat vaan flirttailua. Mutta ehkäpä tulee se oikea joskus, joka ei ole Saarisen Salme, eikä muu vielä tuntemani. En minä sitä mitenkään sure, enkä murehdi. Mutta pelkään vaan, että alkaa elämä tulla yksinäiseks, kun meidän kolmikkomme pakosta hajoo. Siks olis mukava kun olis joku, jonka kans kävis ja oli ja joka vois olla semmonen, ettei se ensi viikolla sitte taas ole uus.

No olenpa ny plätissy hoopoja aika lailla. Nyt lähden kaupunkiin taas. Aion ostaa jotain uusia nuotteja ja kerron sitte huomenna mitä sain. Siis kuulemiin.

Tän saa lukea ääneen.

19.2. Pah ja puh, kun on noita virka-asioita niin kamalasti. Täytyy vähdätä kaikkien kirjelmien kanssa, soittaa vähän väliä Suomenlinnaan, niin että ne jo nauraa siellä esikunnassa. Ja oppituntikin tuli taas pidettyä sotatilanteesta. Siihen hommaan toisinaan melkein innostuu, kun prikaatista tulee hauskoja asiaa selventäviä karttoja j.m. (ja muita). Oikein tulee halu selittää miehille, jotka silloin tällöin ruinailevat kuinka kamalan tärkeä on käydä sotaa ja siirtää raja kauemmaks kun ryssä on tohon ja tohon rakentanu rautatien ja tohon tehny lentotukikohdan jne.

Eilen pistin taas rahaa menemään. Kävin parturissa, ostin kelloon uuden remmin, kun vanha repes ja ”kööppasin” nuotteja. Ikävä oli vaan se, että viim. mainitut olivat melkein uuden hintasia, vaikka olivatkin ”diverssikaupasta”. Kamalan paljo siellä oli hauskaa, oikein lajiteltuina, ja itte sai kahmia pinon toisensa perään. Tällä kertaa hankin Sibeliuksen Valse tristen, joka ei pianolla tosin ole sama kuin orkesterilla, tarkoitan niin sutki, ja sitte 2 aariaa, toinen Butterflystä, just se miehen odotus, joka vaan lopussa nousee g:hen ja muuten on aika matala sekä Mimin aarian Bohemesta, jonka Martha laulaa siinä filmissäkin. Muistaks kun ne piti siellä hiluja ja sitten Martha rupes laulamaan ja niias lopuks syvään ja Renée, vai mikä se ny oli, oli ihastunut. Sen on suurenmoinen stucki, niin aitoa oopperaa kuin ikinä olla voi, eikä kovin vaikeakaan, mutta aika korkea. Se menee muutamia kertoja a:han asti. Vaikka mikäs se sulle on. Vedät vaan kurkun täydeltä niin hyvä tulee. Minä ihan palan halusta saada harjoitella sitä sun kanssas. Se tulee olemaan superkivaa hommaa. Ja sitten kun ne menee, niin miten hemasevaa se onkaan. Sitten pidämme oopperamusiikki-illan. Muutenkin mun tekee mieleni kotipuoleen taas vallan kamalasti. En tiedä mistä se johtunee, mutta olen ihan sairas sen takia. Ja seurankipeä olen kans kovasti. Kaupungissa olis niin kivaa, kun olis paljon tuttavia, joitten kanssa olis. Mutta tiedäks, se oliskin hemasevaa, kun tulisit tai vielä paree, jos Kaija kans, tänne Hesaan joksikin aikaa keväällä. Sitten pidettäis oikein hauskaa kun ei tarttis kärsiä talvipakkasesta. Ottaisitte vielä pyörät mukaan, niin että voitais käydä ajelemassa pitkin näitä hemaisevia päällystettyjä teitä. Ja te kävisitte mun täällä oloaikanani portin takana kurkkaamassa.

Hmm, ne on niitä tulevaisuudenkuvitelmia. Hei taas ja voikaatten hyvin.

Touko

PS: Mitä niistä valokuvista tuli?