Toukon kirje Kaijalle 19.6.1962

19.6. Vielä yks arkki, jottei jäis vaikutelmaa, että olen kitkerä. Ei, olen ruskea.

Tää etelän aurinko antaa niin erilaisen värin kuin kesäyön aurinko. On iltapäivän paahtavin helle, tänään jo liian kuuma. Suomen pojat ja tytöt lähti eilen aamulla ja koko päivän oli ihanan rauhallista. Iltamyöhällä sitte tuli uudet, jotka vielä näin aluks vähä ujostelee. Yks niistä jo sanoi, että kuulkaa, eiks toi ole Hesasta, se on niin tutun näkönen. Ne katsoo ja katsoo, mutten mä ole tietääkseenkään. Eihän kai mulla ole mitään velvollisuutta mennä sanomaan niille päivää. Lomalla loman vapaus. Yks paksumahanen setä niistä loikki aamulla rantaan päästyään haltioissaan kohti vettä pellavaisissa hellehousuissaan. Kalastajat siinä selvitteli siimojaan ja siihen suin päin tämä Väinämöinen sotkeutui kuin jänis vemmelsääri ansaan. Kauan se kesti, ennen kuin se siitä selvisi ja koko kalastajien kärsivällisen työn tulos oli yhtenä solmuna. Anteeks anteeks Väinämö hohotti ja läimäytti kalastajaa olalle, lähti sitte taas säntäämään kohti vettä ja pärski kuin Penun perheen koira.

Suomalaiset on pakottanu hotelliemännän sanomaan hyvää huomenta ja sen se lykkäs mullekin tänä aamuna ja mä vastasin Bom dia ja sit hymyiltiin. Mutta ravintolan puolella mua palvellaan jo ihanteellisesti. Mun kantapöytäni on toisella puolella kuin seuramatkan, joka jostain syystä vähän väliä taputtaa käsiään – syönnin aikana! Emmä käsitä miksi. Ehkä ne pitää puheita paistiin päästyä. – Mutta silti täällä on ihanaa. Nyt just kalastajat lähtevät merelle. Se on vaikuttava näky samoin paluu illalla ja kyllä niitten saaliissa on ihmeellistä elävää. Ei uskois, että ne maistuu niin hyvälle. Hei, Touko.

70:stä värikuvasta luulis jo jonkun onnistuvan.