Toukon kirjeestä Helylle 21.1.1945

Helsinki 21.1.45

Heikkä kulta!

Huomautan heti näin kärkeen, että tarkoitukseni on jutella vähän semmoisistakin asioista, joita en välittäisi muitten kuultavaksi. Jotenka lue tämä vaan yksin. Kirjoitan pian kotiin yleisesti luettavaksikin tarkoitetun kirjeen.

Niin. – Olen tuuminut ja tajunnut, miksi me kolme, Sinä, Kaija ja minä olemme niin läheiset ja erottamattomat t.s. ”me kolme”, joihin ei voi täydellisesti liittyä kukaan muu, ei Mainiokaan, eikä Kaijan tuleva lopullinen ihanne, eikä minun olematon (ja tulematon). Meillä on ollut yhteinen oma lapsuutemme, meillä on ollut ja on oma äiti, joka ei ole kenenkään muun ja oma isämme. Kukaan muu ei voi tuntea ja ajatella heistä ja elämästämme niin kuin me, joilla on yhteistä elämässämme ja sielussamme heistä ja siitä. Ja se säilyy elämän loppuun asti, joskin tietysti heikkenee, kun jokainen muodostuu omalleen ja perheelleen siksi, mitä oikea äiti ja oikea isä, meidän äitimme ja isämme, toisilleen ja perheelleen on. Ja siksi ne asiat, joista meillä olisi toisillemme ehkä eniten puhuttavaa ja keskusteltavaa, tahtovat jäädä vähemmälle. Ja näin kirjeessä sitten pääsevät julki; kun saa puhella kaksin kenenkään häiritsemättä. Heikkä – miten paljon me merkitsemmekään toisillemme, vaikka oltaisiin missä ja kuinka, tulevaisuudessakin!