Toukon kirjeestä Salmelle 17.2.1990

17.2.1990

Hei Salmuski,

Kaija kävi pari tuntia sitten tervehdyksellä tuoreen iltapäiväkahvin merkeissä. Hänen lähdettyään minulla oli paha mieli, kun totesin että olin aiheuttanut Sinulle pahan mielen kirjeelläni suinkaan tarkoittamatta sitä. En muista tarkalleen, miten kirjeeni muotoilin, mutta koetan vielä selventää omaa kantaani tässä minun sairastamisvaiheessani, jotta ei jäisi mitään väärinkäsityksiä.

Ensinnäkin, en minä suinkaan tunne makaavani millään kuolinvuoteella täällä sairaalassa. Minulla on pahanlainen keuhkolaajentuma ja krooninen keuhkokatarri, joten keuhkojen hapenottokyky on pienentynyt ja siten tulee kuntouduttuanikin olemaan tervettä alhaisempi, mutta järkevällä säännöstelyllä pitäisi jatkossakin pärjätä tyydyttävästi, koska muu kroppani (sydän, verisuonet, jne.) ovat terveet. Juuri tällä hetkellä kuntoutus on varsin nopeassa tervehtymisvaiheessa ja parhaassa tapauksessa voin viikon päästä palata kotiin. Lääkehoitoa joudun sielläkin jatkamaan, mutta se on jo osa normaalia arkirutiinia.

Kaiken tämän huomioon ottaen olisi minusta, kuten kirjoitin, se huonoin vaihtoehto, että sinä reissaisit pitkän matkan tullaksesi epämukavimpaan ja epäviihtyisimpään kohtaamispaikkaan vanhan sairaalan 6 hengen makuusaliin, jossa osa toisista potilaista on varsin raihnaisia ja huonokuntoisia, on ahdasta ja epämukava yrittää istua pienellä tuolilla jossakin sängyn jalkopäässä samoin minulla sängyssäni, on vierastunnin hälinää eikä minkäänlaista tilaisuutta yksityiselle aidommalle juttelulle, koska ympärillä on sivullisten korvat höröllään. Minä olen ainakin itse äärimmäisen vaivaantunut näistä vierailuista, en vieraiden itsensä takia, vaan koska tilanne on aina epäaito ja välillä fyysisestikin väärä.